Ehkäpä on ihan paikallaan kertoa Meidän Tarina eli tämän aikajanan alkupää, se miten tähän on päädytty. Tästä se ajatus sitten lähti:

Juhannus 2003 lähestyi kohisten, ja päätimme kaverini kanssa repäistä. Kirjoitukset takana ja uusi elämä opiskeluineen edessä. Tilanne tuntui vaativan todellista MahtiKesää ja Seikkailuja. Niinpä päätimme, että juhannus vietetään festareilla bilettäen, eikä meidän mielestämme ollut muuta vaihtoehtoa kuin vain täysi-ikäisille sallittu RaumanMerenJuhannus, a.k.a. RMJ. Tuolloin RMJ:tä juhlittiin vielä alkuperäisessä paikassaan Raumalla, mikä tiesi minulle ja kaverilleni noin viiden tunnin matkaa junalla. Ja toisella. Ja kolmannellakin. Näiden oli parasta ollakin Mahtavat Bileet, tällä vaivannäöllä.

Olimme tuolloin molemmat sinkkuja kaverini kanssa, mutta lähdimme festareille täysin erilaisin miettein: Itse tahdoin vain pitää hauskaa ja unohtaa miehet. Kaverini taas tahtoi iskeä miehen, tai parikin, tai niin monta kuin mieli tekee. Hän lähti miesjahtiin, minkä hänelle toki soin mielihyvin, mutta itseäni moinen puuha ei kiinnostanut.

Saapuessamme Raumalle oli perinteinen juhannussää. Lämmin kesäsade ei menoa estänyt eikä edes hidastanut vaan päädyimme heti ensimmäisenä iltana muutaman tunnin kuluttua saapumisestamme tanssimaan Mecano Beachin pöydille muun festarikansan vanavedessä mudan vallatessa rantahietikon. Heti tuolloin kaverini bongasi oransseissa haalareissa kulkevan poikajoukon ja varasi heti heistä mielestään komeimman itselleen. Go for it, sanoin minä ja siitä se alkoi. Kaverini jutteli löytämälleen miekkoselle, minä miehen kavereille ja kivaa oli. Päätimme jatkaa seuraavana päivänä yhdessä juhannuksen viettämistä.

Seuraavana päivänä seikkailimme festarialueella kaverini kanssa, kunnes hän löysi itselleen uuden ihastuksen ja jatkoi miehen kanssa kaksin matkaa. Minä palasin meidän teltallemme, ja yllätyksekseni sinne kohta saapuikin kaverini edellisenä päivänä bongaama haalarimies. Yritin hieman vaivaantuneena selitellä, missä kaverini on. Mies ei tästä kumminkaan ottanut nokkiinsa ja jäi pyynnöstäni pitämään minulle seuraa. Siinä vierähtikin yö jutellessa ja kappas: Olinkin koukussa. Haalarimies oli Ante, ja onnistui hurmaamaan minut välittömällä jutteluseurallaan. Hänen kanssaan oli helppo olla.

Festarien loppuajan liikuimme yksissä, kaverini lennähdellessä kukasta kukkaan. Vaihdoimme Anten kanssa puhelinnumeroita, ja lupasimme pysyä yhteydessä välimatkasta huolimatta. Kotiin palattuamme Ante kumminkin yritti vakuuttella minut siitä, ettei meidän kannata yrittää mitään suhdetta pykätä kasaan, koska asumme niin kaukana toisistamme. Kaiken lisäksi hän oli astumassa armeijan harmaisiin. Itse kuitenkin tiesin, että tästä tunteesta ja miehestä kannattaa pitää kiinni. Tämän kantani tein myös selväksi Antelle, mutta annoin hänen itse tehdä päätöksensä. Tästä muutaman viikon kuluttua Ante ehdotti, että hän voisi piipahtaa luonani matkallaan sukulaisiensa luo.

Niin juna toi tämän miehen luokseni eikä hän loppujen lopuksi koskaan selvinnytkään sukulaisillensa asti. Hän vietti minun ja vanhempieni luona pitkän viikonlopun, jonka jälkeen reissasimme yhdessä hänen kotipuoleensa. Se oli yhteisen matkamme alku, jossa kertarysäyksellä tavattiin molempien vanhemmatkin. Hyvin se oletettavasti meni, koska tässä vielä ollaan. Kauan jälkikäteen kuulin myös Anten siskopuolelta, kuinka Ante oli festarien jälkeen kehunut löytäneensä sellaisen tytön että oksat pois!

Ante oli siis kotoisin Pirkanmaalta ja minä itse Pohjois-Savosta, mutta välimatkamme lyheni hieman kesän jälkeen, kun aloitin opiskelut etelämpänä Savossa. Kaksi vuotta elimme etäsuhteessa, ilonamme yhteiset viikonloput joko minun opiskelijaboksissani tai Anten vanhempien luona. Joskus ante viipyi luonani pitempäänkin tai tuli kyläilemään keskellä viikkoa tilanteen niin salliessa. Yllättävän kivuttomasti suhteemme kesti tuon kaiken. Välimatka ei koskaan (Anten alun epäilyjen jälkeen) tuntunut esteeltä meille, vaan koetinkivet löytyivät pikemmin itsepäisistä luonteistamme ja tiettyjen ajatusmallien eroista.

Mutta niin sitä vain porskutettiin eteenpäin. Opiskelujeni loppuvaiheella muutimme yhteen minun kirjoittaessa loppututkielmaa ja Anten työskennellessä sopimussotilaana armeijassa. Reilun puolen vuoden yhdessä elon jälkeen, edessä oli kuitenkin jälleen erilleen muuttaminen ja pisin välimatkamme: Opiskeluni veivät minut Keski-Eurooppaan vaihto-oppilaaksi. Onneksi tämä vaihe kesti vain yhden lukukauden (vajaat 4 kuukautta ja välissä vielä 2 viikon joululoma yhdessä) ja skypen sekä messengerin avulla ikävä pysyi kurissa. Lisäksi ennen vaihtokauttani sitouduimme tosissamme toisiimme ja tähän suhteeseen: Kesän lopulla 2005, taivallettuamme yhteistä elämänmatkaa kaksi vuotta, menimme kihloihin.

Kummankin mielestä kihlat todella tarkoittavat avioliittolupausta, joten kihloihin mennessämme sitouduimme myös siihen, että menemme naimisiin tulevaisuudessa. Emme kuitenkaan lyöneet samointein hääpäivää lukkoon, vaan puhuimme noin viiden vuoden kihla-ajasta. Yksissä tuumin olimme sitä mieltä, että häät saavat odottaa muutaman tai useammankin vuoden. Olimme keskustelleet kihloista jo liki vuoden ajan, ja ostaneet sormuksetkin yhdessä puolta vuotta aiemmin. Mutta Ante tahtoi pitää varsinaisen kihlapäivän minulta salassa ja kosia sormuksen kera yllätyksenä. Ja ihanan romanttinen yllätys se olikin. Herkkänä naisena silmäni kyyneltyivät jo kahden sanan jälkeen, kun tajusin mitä nyt on tapahtumassa. Tuon jälkeen olemme joka vuosi käyneet kihlojemme kunniaksi syömässä samassa ravintolassa, vaikkemme enää kyseisellä paikkakunnalla asukaan.

Vaihto-oppilaskauteni jälkeen muutimme yhteen ja asetuimme tänne Tampereelle, jossa olemme nyt siis viihtyneet jo yli kaksi vuotta. Perheemme on myös näiden parin vuoden sisällä kasvanut kahdella uudella perheenjäsenellä: Olemme ylpeitä karvaisten lapsien vanhempia, kissanomistajia. Arkemme kulkee tasaisesti uomissaan. Välillä riidellään, mutta onneksi useammin hempeillään. Ollaan Anten kanssa huomattu, että nykyään riitelemme yhä vähemmän. Isoja, oikeasti elämän kokoisia riitoja on tiemme varrelle näiden 4,5 vuoden aikana osunut puolisenkymmentä, mutta viimeisimmästäkin on jo niin kauan aikaa, ettemme edes muista sitä enää. Onneksi. Olemme oppineet toistemme tavat ja myös sopeuttamaan omiamme toisen rytmiin ja tyyliin. Parisuhdettamme kuvaisivat parhaiten sanat luottava, läheinen ja onnellinen.

Tässä on hyvä, tämä syli on kotini ja tässä tahdon pysyä.

Kuluneen vuoden sisällä meissä (joskin enemmän vielä minussa kuin Antessa, tunnustan) on ollut havaittavissa kevyttä, kausittaista vauvakuumeilua ja syksystä lähtien yhä vakavampaa häähullutusta. Tammikuussa sain luvan aloittaa hääsuunnittelukansion, johon leikkelen mieleisiä kuvia ja tietoiskuja kaikesta häihin ja niiden suunnitteluun liittyvästä. Helmikuussa aloitin myös tämän blogin saadakseni paikan, jonne kanavoida häähöpsötykseni. En tahdo ylikuormittaa vielä hieman vastahakoista sulhoani ylenmääräisellä häähöpinällä.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Kerran jo kosittuna, kihlasormus sormessa, vakaasti ja vakavasti sitoutuneena mutta edelleen jännittyneenä to-be-morsiamena. Ante tahtoo kosia minua uudestaan, vihkisormuksen kera, silloin kun päätämme hääpäivänkin. Milloinkohan se toinen ja viimeinen kosinta paukahtaa?