Hääpuvun sovittaminen tuntui kummasti konkretisoivan naimisiinmenon ja häät Antelle - ja samalla aiheuttavan henkistä ahdistusta. Niinpä asetimme Anten pyynnöstä nyt pienen aikalisän ja erätauon konkreettiselle hääsuunnittelulle (tosin ei tälle blogille, tämähän on aivan asia erikseen, ideointia ja hupsutusta) ja naimisiinmenolle. Keskusteltiin vakavasti ja olen todella onnellinen siitä, että Ante pystyi (vihdoin) avautumaan minulle rehellisesti tunteistaan naimisiinmenoa kohtaan.

Hän kokee naimisiinmenon vakavana ja vakaana päätöksenä viettää loppuelämä yhdessä - eli mielestäni aivan oikein! Mutta samalla Ante sanoi, ettei ole vielä aivan varma onko tarpeeksi kypsä tai valmis tekemään moista päätöstä, vaikka toisaalta rakastaakin minua ja toivoo sekä uskoo meidän olevan yhdessä aina. Ymmärrän häntä täysin. Kyllä naimisiinmeno on sellainen asia, että sitä harkitessa mennään todella syvälle ja tunteiden alkulähteille. Siispä onkin hyvä antaa sille aikaa - niinkuin minun on nyt (yritettävä) antaa aikaa Antelle.

Itsekin olen ehkä enemmän huumaantunut häiden suunnittelusta ja häistä kuin "pelkästä" naimisiinmenosta. Kun on (työ)päivässä monta "turhaa" tuntia aikaa esim. netissä surffailuun ja kun nyt tismalleen samaan saumaan sattui osumaan ensimmäinen vakava hääkuumeeni, on tuloksena tämä: Paljon suunnitelmia kaiken mahdollisen häähupsutuksen osalta, kasa ostettuja koristeitakin, unelmia päivästä prinsessana, ym. ym. ym. Toki vihkikaavaa miettiessäni, mietin myös naimisiinmenon syvällisempää ja hengellisempää puolta. Ja se tuli kyllä täysin tarpeeseen! Lisäksi nyt, kun Ante on paljastanut sisimpänsä ja sen kuinka vakavasti hän ottaa naimisiinmenon, tuntuu olevan aika minunkin tehdä samaa. Miettiä ja pohtia elämää häiden jälkeen, naimisissa olemisen arkea. Sehän se on se merkittävin asia, ja häät vain tapa juhlistaa siirtymistä uuteen vaiheeseen.